Boom - kah! Boom - boom - kah!

Usein elämässä käy niin, ettei alkaessaan tiedä mihin ryhtyy. Uusi työ pitää ehkä sisällään osa-alueita, joihin ei koskaan olisi uskonut pystyvänsä. Parisuhteissakin on kuulemma  jollekin joskus käynyt niin, että totuus oli odotuksia ihmeellisempää...

Ehkä nyt on se hetki. Ettei onneksi osannut edes kuvitella.

En tiedä naurattiko vai itkettikö, kun mietin, miten vielä muutama viikko sitten siivosin kuusen oksia tontilta. Etteivät jää metsänpohjaa sotkemaan. No. Ehkei niitä enää huomaisi.

Se on nimittäin nyt palasina. Koko tontti. Kymmeniä kuormia louhetta on jo ajettu pois ja työ jatkuu. Tietäkin laskettiin samalla ja saatiin sille kunnon sorapohja ja rinnettä loivemmaksi.

Rumaa. Sitähän se nyt on. Muttei kuulemma kauaa, sanoi mies. Täytyy uskoa. Muuta ei voi.

 

Kaivinkoneurakoitsija ja tienhoitokunnan puheenjohtaja palaverissa.

 

Hui!

Selväähän se oli, että vanha mökki puretaan. Naisen päässä purkaminen on jotain samanlaista kuin sukankutimen kehiminen karanneen silmukan tavoittamiseksi... silmukka kerrallaan. Lauta kerrallaan.

Mutta ei. Eihän se tietenkään oikeasti niin mene. Paikalle tuli kaivuri ja pari ammattilaista. Ja sitten mökkiä ei enää ollut. Pari puutakin piti vielä kaataa. Lisää ammattilaisia paikalle. Tapahtuu!

Yhä lisää ammattilaisia ja kohta paukkuu!

Vauhti on hurja. Ihan tässä pienen tytön menee pää pyörälle. Tällaisen vähän kypsemmänkin tytön. Onneksi mies pysyy rauhallisena. Jonkun täytyy.

Muutama kuva muistoksi vanhasta mökistä.



Keittiö

Tupa



Makuukammari
 

Se on surullista. Tämä on ollut joskus jollekin maailman tärkein paikka. Siksi voi tuntua pahalta, jos sanotaan, että aika ajoi ohi. Mutta nyt on meidän aikamme jättää oma jälkemme. Tehdä tästä rakkaimpamme.



 

 

Se on siinä. Ja siinähän se on ollut jo hyvän tovin.

Kuten kerroin, kaksi vuotta sitten hankittuamme tontin, alkoi armoton suunnittelu. Suuria linjoja. Pieniä piirteitä. Pohdintoja ja punnintaa. Vaihtoehtoja ja vertailua.

Oli kuitenkin jotain, mikä oli ollut selvää hankkeen alusta asti. Jo ennen kuin oli itse hanketta. Kivitalo. Vuosia sitten, eräänä iltana, hetki ennen nukahtamista, sanoin sen ääneen. Jos vielä joskus rakentaisin, se olisi kivitalo. Se taisi miehen päässä olla kuin kosinta, johon hän vastasi omalla tavallaan "tahdon". Liimaantui tietokoneen ääreen ja periksi antamatta päätti löytää meille tontin. Löysi.

Kilpailutimme toteuttajia. Arkkitehtejä. Runkotoimittajia. Hämmennyimme siitä, miten joku talotoimittaja voi elää näillä markkinoilla, kun tarjousta ei saatu lukuisista pyynnöistämme huolimatta, myyntijohtajaa myöten. Hämmentävintä se on, koska markkinoilla on myös aktiivisia, osaavia toimijoita. Yksi heistä vakuutti meidät. Lopullinen valinta tehtiin oikeastaan kahden toimijan välillä, eikä merkityksetöntä ole se, että Lammi-kivitalon Jussi Peltomaa toimi alusta asti luottamusta herättäen ja osaamisellaan uskoa luoden. Esisopimus tehtiin jo alkutalvesta 2012.

Sopimuskirjanen odotti hyllyssämme, pölyhunnusta huolimatta rauhallisin mielin lupahakemuksemme käsittelyä, sillä se taisi tietää, että kyllä se siitä... Onnellisina kiinnitämme nyt portinpielen mäntyyn rakentamisesta kertovan kyltin.

Rakentaneet olemme ennenkin, tahoillamme. Mies hirsitalon, minä tiilitalon. Tiedämme, että tulee mutkia matkaan. Ymmärrämme, että maksaa! Kaikesta emme ole samaa mieltä, mutta kunnioitamme toistemme näkemystä. Hyvä tästä tulee.